Salibandyday

Pelasimme kavereiden kanssa salibandyturnauksen lauantaina. Myllypuron salibandykeskus oli täynnä säpinää. Satojen ja taas satojen junioreiden keskellä ei uskoisi, että me suomalaiset emme liiku riittävästi.

Halli tarjosi eritasoista mailapeliä huippujunioreiden sarjapeleistä meidän matseihin. Olen sählymiehiä, salibandyn salat eivät vielä ole täysin hanskassa. Nuorena pihapelit oli in ja sitä kautta sählytaidotkin kehittyivät. Pihapelejä toivoisin näkeväni enemmän. Tosin aina löytyy naapurissa joku, joka häiriintyy lasten peleistä kadulla. Typerää.

Salibandyturnauksen lopputulos ei mairittele: kipeä polvi ja tappio kaikissa matseissa, mutta hauskaa oli. Isot miehet reikäisen muovipallon perässä läskit hyllyen. Näky oli koominen, ja mahtava. Urheilusta puuttuu rationaalisuus, logiikka. On vain tunnetta ja toimintaa. Se tekeekin liikunnasta niin ainutkertaista.

Sähly on noussut lajivalikoimiini salakavalasti, mutta nautintoja tuoden. Muutamat viikoittaiset sählytunnit kavereiden kanssa on hetkiä, joita en vaihtaisi - paitsi silloin, kun tappion murtamana laahustan kotiin.

Uskomatonta, kuinka paljon vihaan vieläkin tappiota, oikein naurattaa. Kaveriporukassa on onneksi niin paljon ymmärrystä lähestymistapojani kohtaan, että olen vielä saanut roikkua mukana. Muilla on jo normalisoitunut suhtautuminen häviöön. ”Huomenna on uusi päivä”, ne sanovat. Kyllä voittaminen sählyssä on kuitenkin keskimäärin mukavampaa kuin häviäminen sählyssä. Liikuntaa tosin tulee usein tappion häämöttäessä enemmän, mutta eivät ne hikipisarat tappion tunnetta pois vie.

Eläköön reikäinen pallo.